När två goda ting står mot varandra
Minister Cronberg vill lindra språkkraven och dra ner på svenskaundervisningen i östra Finland. Hon vill främja två goda saker - ryskakunskaperna i östra Finland och nyfinländrarnas möjligheter att få arbete. Vad jag inte förstår är varför språklagen eller svenskaundervisningen skulle sätta käppar i hjulet för dessa goda mål?
Om man i östra Finland anser att ryskakunskaper är värdefulla finns det vad jag förstår inga hinder att öka på ryskaundervisningen i skolorna. Då krävs det naturligtvis anslag för det. Men om dessa kunskaper är så värdefulla så kan kanske medel hittas? Att svenskaundervisningen - som vissa påstår - skulle äta upp all den språkinlärningskapacitet barnen har är kvalificerad nonsens.
Hur ofta hindrar språklagen nyfinländare från att få jobb? På den privata sektorn gäller den inte. PÅ den almänna sektorn krävs språkkunskaper om man är i direkt kontakt med klienter eller tar tjänstemannabeslut. Dessa personer borde kunna kommunicera också med svenskspråkiga medborgare. Är det för mycket begärt? Ärligt talat, en hur stor del av arbetsmarknaden är det som inte står till buds om man inte har ens de rudimentäraste kunskaperna i svenska? Är det 1%, 2% eller rentav 3% det gäller?
Vill man främja nyfinländarnas möjligheter på arbetsmarknaden finns det nog många andra verktyg att ta till som är betydligt efektivare. Vi kan börja med att se över vilka utländska examina som duger i Finland.
Jag tycker att det är ett lumpet trick att lyfta fram andra goda mål för att skjuta ner ett annat. Att vara mot “tvångssvenskan” är ett populistiskt drag som kan ge röster i vissa kretsar. Minister Cronberg rättfärdigar sin populism slugt med goda målsättningar som få kan påstå sig vara direkt emot.
Jokaisella - varsinkin pienemmällä - maalla on useampia viiteryhmiä, joihin nojaten kansakunta rakentaa identiteettiään. Lisäksi identiteetti on jokaisen kansalaisen henkilökohtainen kokemus, jota varsinkaan poliitikon ei pitäisi mennä kovin tiukasi rajaamaan.
Kun Henrik Lax sanoi (HS 6.12.95) että ruotsin kieli kuuluu jokaisen suomalaisen yleissivistykseen ja identiteettiin, pidin sitä hänen omista lähtökohdistaan kumpuavana toiveajatteluna, mutta kun melko suomenkielinen Paavo Lipponen asettuu markkinoimaan jo ennestään pakollista ruotsia ja haluaa painottaa ruotsin merkitystä identiteetille, herää väkisin kysymys, mihin he oikein pyrkivät? En tiedä minkä verran asiaa on tutkittu, mutta uskallan väittää, että valtaosa suomalaisista ei koe ruotsin kuuluvan mitenkään lähtökohtaisesti kansalliseen identiteettiinsä. Miksi sitten nämä röyhkeät lauseet? Miksi poliitikot haluavat ylhäältä päin määrätä, mitä äänestäjän identiteettiin kuuluu? Näin tökeröä käytöstä tuskin muissa Pohjoismaissa voisi ilman julkista tuomiota harrastaa.
Kun palaan 70-luvun hienoon keskuskouluun, muistan miten kuulimme yläluokkalaisilta, että meillekin tulee uudessa peruskoulussa ruotsi kaikille seitsemännellä. Emme oikein tahtoneet uskoa, kun saksa nautti suurinta suosiota meidän luokalla englannin jälkeen. Ajateltiin, että kyllä se siihen mennessä muuttuu, kun myö alotetaan yläaste…Siitä se identiteetin muokkausyritys alkoi, mutta eihän se onnistunut samalla tavalla kuin ulkopoliittisten dogmien myyminen kansalle 50-luvulla. Opimme yhtä huonosti kuin muukin Suomi, eihän pakko-opetuksesta yksinään ole identiteetin rakennusaineeksi.
Mutta miksi jotkut poliitikot niin innokkaasti haluavat korostaa ruotsin merkitystä sielläkin missä ainoa merkitys on pakollinen opetus? Pelottava ajatus nousee mieleen: Jospa maamme virallinen kaksikielisyys lepääkin yksinomaan kaikille pakollisen ja kaikilla koulutusasteilla vaadittavan ruotsin varassa? Jospa ilman tätä pakko-opetusta ei mitään elävää kaksikielisyyttä olekaan? Olen kuullut - ja huomannut itsekin - että ruotsinkieliset puhuvat täydellistä suomea. Jos näin on, mihin tarvitaan yliopistojen ja korkeakoulujen väestömäärään nähden jopa kaksinkertaisia kielikiintiöitä vain ruotsinkielisille? Tässäkö on syy siihen, ettei Tohmajärvelle annettu lupaa kokeiluun, jossa pakollinen ruotsi olisi voitu korvata valinnaisella venäjällä, vaikka oikeus ruotsin opiskeluun olisi säilynyt? Opetusministeriö viittasi vastauksessaan ennakoimattomiin vaikutuksiin: tarkoittiko se korttitalon nurkan luhistumista? Tämänkö takia Imatran rajakoulusta valmistuvilta rajavartijoilta on uuden kielilain seurauksena alettu vaatia virkamiesruotsin läpäisemistä? Venäjää ei niinkään tarvitse osata, rajavartijan virkavelvollisuuksiin kuuluu nyt kansallisen kaksikielisyysidentiteetin kannattelu. Virkamiehiähän on helpompi ylhäältäpäin määräillä kuin muita kansalaisia.
No… koirat haukkuu, mutta Suomi lipuu kohti kaksikielistä identiteettiään vakaasti kuin Kiina kohti kommunismin aamunkoittoa…
Sitä odotellessa…
Comment by Tjalle — September 24, 2008 @ 12:32 pm