Sunnuntain höblässä oli mielenkiintoine artsu (på svenska). Siinä kaupunkitutkijat ruotivat metropoliyhdistymistä. Ongelma pitäisi ratkaista alhaalta päin. Ensin ratkaistaan kuinka lähidemokratia hoidetaan suurkaupungissa, sitten selvitetään muut asiat.

Heillä on vinha perä. Jo nykyiset suurkaupungit ovat liian isoja nykyiselle hallintotavalle. Tuktimusten mukaan kaupunkilaiset pitävät päättäjiä etäisinä ja mahdollisuuksiaan vaikuttaa lähiseutunsa päätöksentekoon pineinä. Päättäjät asuvat eräänlaisessa norsunluutornissa - etäisinä ja viisaina, mutta hankalaisti lähestyttävinä. Toisin on pienessä kunnassa, joka kauketi on lainsäätäjillä ollut päällimmäisenä mielessä kunnan prototyyppinä.

Suora kaupunkien yhdistäminen nykymallin mukaisesti veisi päätäjät vain entistä korkeampaan norsunluutorniin. Koska kiire tuntuu ministereillä Vapaavuori, Kiviniemi ja Brax olevan kova uskon että tämä “perinteinen” malli on heidän haaveissaan. Tämä jo sen takia että se on ainoa nopeassa aikataulussa toteuttamiskelpoinen malli. Muut versiot vaativat uutta lainsäädäntöä.

Koska nyt tuntuu olevan kire selvittää jotakin, voisi tehdä vertailevan tutkimuksen miten muissa metropoleissa - joihin meillä niin hanakasti viitataan - on lähidemokratia toteutettu. Kun sitten on löydetty “best practice” joka yhdistää kansalaisten mielestä hyvin toimivan lähidemokratian toimivaan metropolitason hallintoon voimme edetä lainsäädäntövaiheeseen. Uutta mallia voidaan sitten käyttää kokeiluluonteisesti pari vuotta sitä eniten kaipaavassa kaupungissa - Helsingissä.

Tämän jälkeen on oikea aika miettiä kaupunkien yhdistymistä ja kansanäänestyksiä.

Nyt käynnistymässä oleva vaihe lisääntyvällä yhteistyöllä kaupunkien välillä ei suinkaan ole turhaa ajan haaskausta. Saamme paljon uutta tietoa siitä miten kaupunkilaiset käyttäytyvät, kun heille annetaan mahdollisuus vapaammin valita missä he palvelunsa haluavat.

Hitaasti hyvä tulee. Tämä kannattaa pitää mielessä kaikesta metropolikohkaamisesta huolimatta.